Väärä totuus

Onneksi vihdoin sataa, tuntuu kuin sitä olisi tällä kertaa jopa odottanut samalla innolla kuin joulua, voisin sanoa pelottavaa, mutta en viitsi kuitenkaan. Sitä joutuu takaisin töihin vielä pariksi päiväksi, sitten on viikonloppu ja voi ja saa olla olematta mitään. En minä sitä kuitenkaan halua, tavallaan nautin työstäni, vaikka perheeni sanookin minua hulluksi. Onhan se ymmärrettävää, että ei kukaan järkevä ihminen voi rakastaa sitä, että istuu täyden päivän toimistotuolilla ja tarkastaa ovatko numerot oikein näytöllä ja ihmisten laskuissa, se lamaannuttaa mielen. Saan jatkuvasti toistella heille ja ehkä itsellenikin, että ei se nyt niin pahaa ole ja siitä saa rahaa. Vaikka ei sillä rahalla ole merkitystä, kunhan nyt en kuole nälkään ja kylmään.

Minulla on aina suuria vaikeuksia aamujen kanssa, tunnen nukahtavani työpisteelleni. Ehkä olen jopa saattanut tehdä niin, toivon vain että kukaan ei ole sitä huomannut. Enemmän olen kyllä huolissani niistä tarkastusvirheistä, jota saatan tehdä väsymykseni takia. Päivällä tilanne helpottaa ja en koskaan ole väsynyt enää kahvitauon jälkeen. Voihan se tietysti johtua siitä että tänne toimistolle tulee enemmän ihmisiä, joiden kanssa puhua. Saatan kuitenkin jäädä seuraamaan usein ajatuksissani jotakin ihmistä, en tiedä mistä se johtuu uteliaisuudesta, tylsyydestä, mielenkiinnosta, vai juuri siitä aivojen jumiutumisesta?

Huomaan aina välillä, tai en välillä vaan useinkin että jään seuraamaan yhtä tiettyä ihmistä. Yritän välttää sitä, tiedä mitä hän siitä ajattelee jos huomaa oudon tapani. Ehkä hän on voinut huomatakin sen, näyttää ainakin ihmettelevän sitä välillä, kun huomaa minun tuijottavan, typerää. En edes tiedä kiinnostaako minua hänen tekemisensä, jään vain katselemaan hänen hiuksiaan ja silmiään. Kyllä, tiedän mitä minusta ajateltaisiin jos sanoisin tämän ääneen. En vaan haluaisi sen olevan totta, tai haluaisin, mutta ei se voi olla mahdollista.

En edes tiedä mikä siinä on, mikä tässä pojassa, tai no sanotaan että miehessä on niin kiinnostavaa. Ei hän ole edes pitkä, normaalipituinen ehkä, eihän sellainen mikään erikoinen asia ole. On hänellä silti hauskat hiukset, hieman lainehtivat, en sanoisi kiharoiksi. Mukavan siniset silmät, vaikka aika harvoin niitä näen, ehkä peilin kautta uskallan vilkaista pidempään tai kuvasta. Toivon kuitenkin etten sekoa täysin ja ala toteuttamaan mitään epätoivoista. Luulisin että hän jo nyt välttelee minua, ainakin siinä vaiheessa jos tietää että löysin hänen kuvansa vanhasta työhakemuksesta toimiston paperiroskakorista. En voinut mitään, otin sen talteen, vaikka se ehkä kaduttaakin nyt. Olenko ehkä hullu?

Ikävintä tässä on se, kun tuntuu että työt jäävät vähemmälle, tai virhemäärä vain kasvaa. Mutta päivä on ainoa aika, jolloin edes näen muita ihmisiä, jos ei lasketa kahta samanikäistä työpaikan ahtautta jakavaa nuorta naista mukaan.

Hauskaa siinä on että hän on yleensä niin väsynyt tai ajatuksissaan, ei hän koskaan mitään huomaa, muutaman kerran melkein kävellyt minua päin, kun olen vienyt tulosraporttia työnantajallemme. Vaikka kerran hän sentään hymyili, kun satuin olemana hitaalla päällä ja en ehtinyt tekemään peittävää elettä, jotta hän ei huomasi minun tuijotustani. Taisi hänellä olla muutenkin hyvä päivä, vaikka olihan se silti mukavaa.

Äh taas tätä, ei töistä tule mitään. Onneksi saan taas olla rauhassa näiden kahden erittäin hiljaisen olennon ja tietokoneen kanssa loppupäivän tunnit. Vähän ruokailun jälkeen kaikki muut, jotka aamulla ovat tulleet lähtevät takaisin sinne mitä ovat tehneetkin, mm. matkaoppaiksi tai korjaamaan busseja. Vaikka ainoa asia tämän hetken jälkeen on se, että odotan seuraavaa työpäivää. Tietysti haluan kotiin, mutta mutta, no ainakin itselleni on selvää miksi pidän tästä työstä, vaikka en työstä oikeastaan pidäkään. Ja sitä paitsi ei minua kiinnosta olla limaisen aina liian tuttavallisen naapurini tyttöystävä ”ehdokas”, ehkä ennemmin jonkun muun… jonka nimeä en oikeastaan edes tiedä.

Outoa kun tiedän vain sen, että hän on samassa työpaikassa ja en silti saa omia ajatuksiani kuriin hänestä. Vaikka kotona haluaa aina nukahtaa ja toivoa että näkee unta hieman erilaisesta työpäivästä, jossa tämä mies tulee viereeni istumaan, halaa ja sanoo että on myös kaivannut seuraani. Itse asiassa näin hänet kyllä muutama viikko sitten kaupungilla, ajattelin että uskaltaisin tervehtiä, mutta ei siitä tullut mitään. Ehkä joskus se voisi onnistua sitten, vielä kauniimpana päivänä kuin silloin.

"Tuntematon tila"

On se vaikeaa, unen saaminen kestää tunteja, joskus saatan jopa luovuttaa ja en edes yritä saada aikaan aivoihini minkäänlaista järjestystä. Tästä seuraa väsymys ja valvotun yön jälkeen ehkä pieni hilpeys, teoriassa kun väsymystila vastaa humalatilaa. Missä vaiheessa loppuvat painajaiset? Eikö niiden pitäisi olla ohi lapsuuden ja nuoruuden jälkeen?

Luin jostain tutusta lehdestä kerran, että ei yliluonnollista kannata pelätä, se synnyttää negatiivista energiaa. joka taas saattaa houkutella henkiä. Olipa positiivinen juttu, samassa tekstissä kerrottiin että tyypillisesti henkiä saattaa esiintyä mm. huoneiden nurkassa, pieninä vaaleina välkähdyksinä television takana tai ylimääräisenä hieman väreilevänä varjona tyhjässä nurkassa. Tällaiset tekstit saavat minut vain miettimään itsekseni, ettei ketään ole kuollut haamuihin, en ainakaan tiedä ketään vastaavaa tapausta.

Miksi sitä ei koskaan muista milloin nukahtaa, mutta muistaa milloin herää? Ei ainakaan aamu ole, sen tiedän, pimeää ja väsyttää edelleen, pienintäkään valoa ei näy missään. En saa silmiäni auki, hengittäminen on hieman hankalaa, haluaisin nousta, mutta jalkani ja käteni eivät tottele. En voi muuta kuin muuttaa hengitystiheyttä paniikinomaiseksi, tuntuu että saan nostettua käteni pois sängyltä. Pääsen lopulta pois ja löydän siskoni rappusten alapuolelta. Yritän jutella siskolleni millaista unta näin, muttei hän kuuntele, katsoo vain suoraan päin. Vasta nyt huomaan, että hänen silmänsä punoittavat oudosti ja katse, jos sitä siksi voi sanoa, on melkein nälkäinen. Yritän päästä pois, takaisin ylös, mutta kompastun.

Olen taas samassa tilanteessa, herään sängystäni ja en kykene nousemaan ylös, tai avaamaan silmiäni kunnolla. Tuntuu kuin joku painava olento olisi päälläni ja en saa henkeä, näen vain jotain liikkuvaa raottaessani silmiäni sen verran kuin pystyn. Yritän päästä pois sängystä, mutta en voi liikkua mihinkään, enkä tiedä mitä olento tekee. Pääsen lopulta ryömimään rappukäytävään asti, liukastun ja putoan kaiteiden välistä jääden niihin osittain kiinni. Tiedän silti että se olento seuraa minua, vaikka en tiedä sen hahmoa tai olemusta, se tulee viemään minut pois tästä elämästä.

Herään taas sängystäni, kun tajusin että edellinen oli vain unta. Olen silti vain sängyssä, enkä kykene nousemaan, kahlehdittuna. Vasta useita minuutteja pyörittyäni herään todellisuuteen, kuulen ääniä ja kello on 7:30 aamupäivällä, herätyskellon ääni pelasti minut. Nousen nopeasti ylös, että en nukahda uudelleen, koska silloin seuraa sama tilanne, vaikka väsyttää liikaa.

Joka kerta tämä uni tuntuu samalta. Viimeaikoina vain pahemmalta, entä jos en herääkään unesta ikinä, jään ikuisesti ”nukkumaan”. Lääkärit eivät tarkalleen tiedä mistä tämä johtuu, eikä sille siksi ole parannuskeinoa. Joku on ehdottanut stressiä, joku taas huonoa verenkiertoa, kun unen aikana erittyvä halvaannuttava aine ei pääse poistumaan elimistöstä. Kuitenkin seurauksena on tavallaan se, että mieli herää, mutta keho ei. Voiko kukaan enää väittää vastaan, että miksi en nuku, jos saa pelätä sitä, jääkö kiinni tähän painajaiseen ikuisesti vai ei. Sekin on sattumanvaraista kehen tämä tauti iskee ja milloin, se muistuttaa hyvin paljon niin sanottuja valveunia, mutta kuitenkin on unihalvausta, johon ei voi vaikuttaa nykylääketieteelläkään.

-----

http://tutkielmat.uta.fi/tutkielma.phtml?id=9005