Jopa 40 astetta

Juna oli jopa lähellä aikatauluaan, ei se ollut tällä kertaa myöhässä kuin muutaman minuutin, mikä sinänsä oli ihme, koska viimeaikoina rautatieyhtiö oli kärsinyt suurista korjauskuluista, joita erityisen kuuma kesäkuu ja sen tuoma lämpöaalto oli aiheuttanut laitteille. Erityisesti ilmastointi laitteet kärsivät tästä kuumuudesta, tosin kyseinen juna Portsmouthista Lontooseen oli suhteellisen hyvässä kunnossa myös tältä osalta. Oli niin miellyttävää istua junaan sisälle, tuntui melkein samalta kuin olisi tullut etelän lomamatkalta takaisin kotiin, tosin tällä kertaa tämä tunne oli miellyttävä. Hiostavasta ilmanalasta pois pääseminen oli ihanaa silloin kun kuumaa aaltoa oli jatkunut jo kuukauden, koska harva oli sitä tyyppiä, joka jaksaisi olla täysissä vaatteissa ja käydä töissä samalla kun ulkona näytti ja tuntui siltä kuin olisi asunut Espanjassa.

Matkailuaika kun oli, myös junassa ehti törmäämään muutamaan turistiin, tosin eivät he sentään Saksasta näyttäneet olevan, vaikka yhtä valkeaihoisia olivat ja päältäpäin näki että he eivät olleet tottuneet tähän ympäristöön. Melkein jo alkoi tuntua lomalta, kun sai seurata turistivirran jatkuvaa paisumista lähestyttäessä pääkaupunkia. Helteen määrä epämiellyttävsti todeten vain lisääntyi. Osaksi johtuen suuren kaupungin lämmitysvoimasta, osaksi siitä että pääteasema oli lasikattoinen rakennus joka toi asemalle kasvihuonemaisen tunnelman. Junassa olevat turistit puhuivat jotakin keskenään, varmaankin ruotsia, kun mainitsivat sanan sauna epäselvällä korostuksella. Tai ainakin näin ajan tasalla olevat työssä tietokonetta ja liike-elämää tutkivat paikalliset voisivat olettaa. Joskus kun internetissä taisi olla juttua tästä pohjoismaalaisesta lämpimästä huoneesta. Hassua kyllä, ehkä ruotsalaiset ovat sukua japanilaisille, kun ottavat niin paljon kuvia. Vaikka onhan niillä tosin hyvä elektroniikan tuntemus, kun sielläpäin oli se joku menestynyt kännykkäfirmakin.

No työt pakottavat lähtemään muualle. Matkaoppaana ja siivoojana ansaitsee hyvin, mutta ei se kuitenkaan kunnianhimoa tyydytä. Etenemismahdollisuuksista ei ole pahemmin tietoa, vaikka mihin sitä voisikaan edetä, ilman selkeää koulutusta. Ehkä nuorena pitää vain ymmärtää, ettei se elämä lopu kahden kymmenen toisella puolella mitenkään erityisen todennäköisesti. Lähinnä 60 vuotta tästä eteenpäin, voidaan miettiä enemmän mitä on tehty, kuin että mitä tullaan tekemään. Viktoriaaniseen tapaan täysi-ikäkin lähenteli vasta 25-ikävuotta, jos heillä silloin oli aikaa vielä tämän jälkeen, miksei nyt olisi puoli vuosikymmentä nuoremmilla.

Muutaman päivän sisään Lontooseen saapumisesta satoi. Tästä turistit olivat mielissään joka puolella kaupunkia, voisi ajatella että viileämpi ilma jäädytti ne kuluneet kantapäät ja kävelystä kipeät jalat, vaikka voi sen ajatella johtuvat siitä yleistyksestä että Englannissa sataa… no jaa. Tavallaan sade yleensä masentaa ihmisiä, mutta ei nyt. Harva työpaikalla valitti viileää säätä tai ehkä se johtui vahingonilosta, kun kukaan vapaalla oleva ei saanut hienoa kesäpäivää lomailtavaksi. Illalla sade paheni, viimeistään silloin kärttyisyysastemittari nousi ylöspäin, kun se oma loma alkoi ja kotimatkakin piti kastua. Ihmiset ovat niin itseään täynnä.

Lontoosta harvemmin sai mitään kaunista kämppää vuokralle hyvälläkään palkalla, joten useasti sitä joutui tyytymään pieneen yksiöön puoliksi lahonneessa rakennuksessa, kärsien silti satojen puntien vuokrasta. Voi sanoa, että harva opiskelija tai opiskelijaksi aikova edes pitää suurkaupunkielämästä. Totuus on vain se, että pienemmällä paikkakunnalla kuten Portsmouthissa jo valmiiksi työkokemusta hankkinut ja koulutettu väestö vie työpaikat. Lontoo taas on tottunut suureen määrään siirtolaisia ja halpaa työvoimaa ja lisäksi tarjoaa tasokkaimman opetuksen maassa, luultavasti siksi monet nuoret päätyvät sinne.

Sateinen matka päättyi lähelle luonnontieteellistä museota ja dinosauruksen luurankoa, pieneen ja ehkä ei niin ahtaaseen yksiöön kuin voisi olettaa. Silti naapurina on useiden kulkukoirien ja kissojen hoitamiseen harrastuksenaan erikoistunut nuorehko naishenkilö, pari vuotiaan poikansa kanssa. Myös tänä sateisena päivänä hän oli löytänyt junamatkallakin olleet ruotsalaiset turistit ja pienen mustan terrierin vastakkaiselta kadulta harhailemassa. Koira oli ilmeisesti karannut omistajalta ja tuntemattomasta syystä alkanut seurata ensimmäisiä ihmisiä, jotka muistuttivat luultavasti alkuperäistä hoitajaa.

Jos haluaa ruokkia ennakkoluuloja Englannista ja Lontoosta, tässä on juuri tyypillinen päivä sille. Viimeisenä tekona, sade loppuu juuri ennen ruuhkaa, jolloin saaste ja pölypilvi peittävät näkyvyyden sopivasti iltaan asti, kun aurinko ei enää paista täydellä tehollaan.

---

Tämä opiskelijaelämää tutkiva lyhyt kertomus perustuu haastatteluun, tyypillisestä Etelä-Englannista kotoisin olevasta nuoresta miehestä hänen kesätaukonsa aikana. Julkaisemme myöhemmin myös opiskelijoiden asemaa kuvaavan tilaston nuorten työntekijöiden keskipalkoista Lontoossa.

Toistaiseksi nimettömäksi jäävä opiskelija haluaa vielä ehdottomasti painottaa: ”Jos edes joskus haluat päästä asemaan, minkä voisit uskaltaa sanoa sukulaisillesi ilman häpeää. Tavallisen ihmisen onnella joudut elämään kolmannet kymmenen vuotta elämästäsi lähes pelkästään leivällä. Et saa edes maistaa keksiä tai viiniä. Muuten joudut tyytymään vain siihen tuotantotyöhön, mitä kukaan ei oikeasti halua tehdä”.

- John A. Blackwood

Kjell Westö - Isän nimeen IX

Wernerin viimeinen onnettomuus kalastuksen yhteydessä, samanlaisuutta moukarinheitto onnettomuuden kanssa. 

ensin onnistuminen  --> suuri epäonnistuminen, moukari lensi pitkälle, elämä muuttui, moukari osui ihmiseen.

Tarinat Buronsta, Wernerin isästä.
Sodan kauhut tuottanut oman käden oikeutta ja vanhojen kaunojen kostamista, josta ei kukaan puhunut jälkeenpäin.

Kritiikki sotaa ja historian kerrontaa vastaan, mielistelevää.

---

Salaisuuksia, loppu kirjasta tarinoita, ei siis niinkään tarkkailevaa poikaa, vaan nuori mies joka kuuntelee itse tarinoita wernerin sijaan.

Aivan viimeiset kappaleet tulee esille vahvimmin kirjailijanäkökulma, kuin tiedettäisiin tarinan loppuvan ja puristettiasiin viimeisetkin sukusalaisuudet irti.

---

Kuitenkin itselle jäi paljon sympatii Wernerin elämää ja loppua kohtaan, vaikka kirjassa sitä ei erityisemmin ollutkaan.

Kjell Westö - Isän nimeen VIII

Kertoja aloittaa ja jatkaa nuoruusvuosiensa esittelyä päälle kymmenestä noin 18 ikävuoteen asti, jolloin hän on kokenut vakavimman teini-iän kriisin ja vanhempiensa epäroolimalliuden. Toisaalta hyvä alku tuntui kääntyvän huonoksi perheen elämässä, miltä se alunperin vaikutti, vaikka kyseessä ei varsinaisesti ole mikään erikoisen perheen elämä tässä vaiheessa. Avioero ja asumusero, sekä nuoruuden vaikeudet ovat tyypillisiä. Edelleen mielenkiintoa lisäävä tekijä on kerronnan vaihtelu eri henkilöiden välillä, tosin näkökulma säilyy useasti itse kertojan näkökulmassa, välillä kunnioittaen, välillä halveksien, yleensä katsoen objektiivisesti.

Kjell Westö - Isän nimeen VII

Kappale ennen toista kirjaa kertoo erittäin hyvästä ja huonosta onnesta. Kappale, joka antaa ymmärtää mitä tapahtuu, mutta pitkittää sitä tapahtumaa lähes loppuun asti. Moukari ja kentän poikki oikeisevat ihmiset, mitä voisi tapahtua? Jotain niin uskomatonta, että sen ei voisi uskoa olevan totta, vaikka sitä hieman lievennetäänkin ja kyse onkin vain jalasta. Mutta kappaleen ajan sitä saa miettimään, että "ei näin saa käydä", etenkin kun Werner olisi vihdoin onnistunut tavoitteessaan. Onko maailma epäoikeudenmukainen, en tiedä, tämän kirjan maailma ainakin on tälle yhdelle ihmiselle.

Seuraava siirto tosin kertoo Wernerin vanhuudesta ja pojan, eli kertojan aikuistumisesta, teinivuosista yms. Miten isästä tulee isä joka ohjaa poikaansa uuteen maailmaan, pois lapsuudesta.

Kjell Westö - Isän nimeen VI

Kertojan itsensä elämää, alakouluvaiheita ja ystäviä päästään seuraamaan vasta kirjan puolivälissä. Jokainen tällainen 'takaumakappale' muuttaa tavallaan mielikuvaa henkilöstä mahdollisesti toiseen suuntaan, suuntaan, joka saa sympatiaa enemmän osakseen.

Samoin Leon tarinaan Tupakkakaupungissa, eli ilmeisesti Vaasassa sisällissodan aikaan, paikassa, jossa valkoiset suorittivat omaa terroriaan.

Kuinka sekaisin asiat ovat olleet täälläkin, viime vuosisadan alussa ja keskivaiheilla, kun ihmiset harjoittivat omankädenoikeuttaan.

Tämän jälkeen raju hyppäys kahden perheen väliseen aikuiseen ja epäaikuismaiseen kanssakäymiseen ja ongelmatilanteisiin, sisältäen myös pääprheen alkavia ongelmia ja kiinnostusta muihin suhteisiin?

.

“Hän on”

He puhuivat ympärilläni

Hän on teitä yhdessä, viisautta ja älykkyyttä

Hänestä TULEE menestys

”Ei, minä olen vain”

Puolisataa kilomäärettä paikalleen jäänyttä olemusta

Saavuttanut vain saavutettavan

Tietoa sisällä, josta ei ole apua

Olen tässä, vaikka haluan olla tuossa

Seuraan heitä, vaikka en osaa

Haluan olla kuin he, vaikken sitä ikinä sanokaan

Puolet minusta sanoo, että olet jo mitä pitikin

Puolet minusta sanoo, että et ole MITÄÄN

Se sanoo, ei se SYYTTÄÄ, se huutaa ja RIEHUU

Ja MINÄ annan sille voimaa

Onko sillä mustat sarvet ja punainen iho

Hienot vaatteet eivät huomaa, kulkevat ohi

Vallankumous sisälläni jää sisälleni

Kirjat eivät kuule sitä

Minulla on vampyyrin peilikuva joka puolella

Missä menestyä

Jos kuulija sulkee korvansa ja näkijä näkee lävitseni

Vai olenko itse se muuri

Tukahduttaen huudot ja estää näkyvyyden

Sensuurini pyyhkii minut pyyhekumilla tästä maailmasta

---

Kjell Westö - Isän nimeen V

En vain pääse yli ajatuksesta, "mitä niin pahaa isä on tehnyt". Mutta kuitenkin kertojan isän harrasteita kuvataan kahden kappaleen voimalla, kalastusta ja moukarinheittoa, sekä kertojan isosetää ja hänen "olipa kerran.." tarinoitaan suvunsisäisistä asioista, maustettuna liioittelulla.

Kirja on jaettu myös ns. osakirjoihin, "Ensimmäinen kirja" "toinen kirja". Aikajatkumo on monimutkaisempi, takaumat/muistelmat eivät ole kronologisessa järjestyksessä, muuta kuin suurinpiirtein. Yhden ihmisen tarinaa kerrotaan lähinnä siihen asti kun hän kuolee. Kyseessä tuntuu olevan kuitenkin luonteeltaan hyvin perussuomalainen ja itsepäinen mies, eikä ota toisten neuvoja vastaan. Itseasiassa tämä määritelmä pätee useaan kirjan hahmoon.

Kjell Westö - Isän nimeen IV

Luulin, että kertoja ei jatka menneessä ajassa kertomista, tai ainakaan isänsä sukulaisten nuoruusvuosien kertomista ja erittelemistä hänen isoisänsä ja isoisän isänsä elämän kanssa. Kuitenkin heti perään aloitetaan kertomus Wernerin äidin eläästä ja samalla hänen vanhemmistaan. Myös Wernerin setä Leo, saa suuren osan tapahtumissa. Lisäksi päähenkilön nimi selvisi sivulla 79 Wiktor Juri Ansgar. Myös Vera, Wernerin vaimo ja kertojan äiti saa tasaisin väliajoin itsestään kertovan kappaleen.

Vanhemmasta ajasta kertomisne yhteydessä käytetyt nimitykset ja tyylit saattavat olla hankalia siinä mielessä, ettei itse ole niitä elämänsä aikana kokenut, 50-60-lukua. Tästä esimerkkinä Pop-Cornien tuleminen Suomeen, joista ei aikaisemmin tiedetty mitään, edes valmistustavasta. Toisaalta myös kirjailija saattaa esittää itselleen kysymyksen, johon hän itseasiassa vastaa vasta useiden kappaleiden jälkeen.

Kjell Westö - Isän nimeen III

Välillä sitä jää miettimään, että kenestä kirja oikein lopulta kertoo, isästä, pojasta, isoisästä vai isoisän liiketuttavasta? Samalla tuntuu että tyyli muuttuu sen mukaan mihin asti takaumat vievät. Sinänsä, se saa tungettua päähän mielikuvan menneestä ajasta ja sen tunnelmasta, mikä sytyttää sen mielenkiinnon, koska mennyt kulttuuri kiinnostaa.
Ehkä tämä saa kiinnittämään huomiota juuri näihin yksityiskohtiin, kuten millaisena ulkomaalainen näkee pienen, juuri teollistuneen maan. Ylipatrioottinen näkökulma siis puuttuu tältä osin, vastakohtana taas Bruno.

Niin ja miksi laittaa satunnaisesti lauseen loppuun sanoja alkamaan isolla kirjaimella?

ps. mikä tätä blogia vaivaa, rivitys ei toimi ja loppuosa lauseesta jää välillä näkymättä..

Jos vaikka, muttei kuitenkaan

Pitäisi ehkä ajatella: ”Miksi tämä maailma on luotu?”, ”Miksi elävät olennot ovat syntyneet ja kehittyneet ihmisiksi?”, tai jotain muuta ylevää maailmankaikkeudenajattelua. Kuitenkin olen itse itselleni se maailmankaikkeus, itsekästä? Pääni aivosolut eivät vain tunnu saavan rauhaa ennen kuin ratkaisu on löytynyt, tosin en tiedä viitsinkö kertoa sitä niille, että en usko sen ikinä löytyvänkään, eläkööt nyt tyytyväisenä siinä uskossa vähän aikaa. Tuntuu kuitenkin siltä, että en saa kaataa kroppaani sohvalle tv:n eteen, ennen kuin joku taas sanoo, että ”kelpaat”, tai ”olet hyvä”.

Luulisin että jos minun elämääni joku haluaa lukea, joutuu pettymään, sillä Mitään draamaa tai toimintaa se ei sisällä. Erittäin tylsää tekemistä päivittäin, homehdun jossain siellä missä ei todellakaan pitäisi olla. Pääni sisältö näyttää taas 500-kaistaiselta moottoritieltä, jossa tiet menevät ristiin ja välillä tapahtuu rajujakin liikenneonnettomuuksia, kun liikenteenohjaus on niin surkeaa, tai sitten se johtuu vain laittomasti ylimitoitetuista ajatuskuormista, jotka satunnaisesti leviävät keskelle tietä tukkien kaiken mahdollisen. Jos olisin luulotautinen, olisin joka toinen päivä hakeutumassa hoitoon skitsofrenian takia, no onneksi en ole, vaikka muutaman kerran vuodessa en ole tästäkään niin varma.

Se mitä päässäni kulkee, ei ole huumelasteja Berliinin nuorille, vaan niitä aina arvossapidettyjä itsearvostuskysymyksiä, ”kelpaanko?” ”Osaanko?” ”Missä vika?”. No, joku voi ajatella, että tämä on normaalia, sitä itsekin haluaisin ajatella. Mutta kun niiden aivosolujen täytyy näyttää jokaisessa epäilyttävässä tilanteessa parhaat puolensa ja käyttää itseään täydellä kapasiteetilla, mistä tulee tuloksena aivan käsittämätön määrä uusia kysymyksiä. Tämä saattaa tosin selittää erityisen suuren ruuan kulutuksen ja kalorien polttovauhdin, ylimääräistä rasvaa kun ei näy missään, vaikka sitä usein tuntuu kaatavan yhtenä vanana suun kautta sisään.

No kuitenkin, miten yleensä ihmiset reagoivat työhaastattelun jälkeen jos eivät pääse töihin? ”Minulla ei varmaan ollut tarpeeksi työkokemusta tai koulutusta”, no sinänsä järkevää, mutta kun minun pääni sisältö pukkaa: ”Miksi muka ei ollut tarpeeksi työkokemusta tai koulutusta?”, Ei kukaan järkevä työnantaja voi hylätä hakijaa jolla on suuri halu päästä töihin?”, ”Oliko sillä partahepulla jotain minua vastaan?” , ”Eikö sitä napannut katsella tätä naamaa joka päivä?”. Sekä lisää mielenkiintoista sisältöä, kadehdin niitä ihmisiä, ketä ei kiinnosta tällaiset tilanteet. Toisaalta, jos pääsen töihin, pääni tulostaa vain lapun, jossa lukee yhtä rikkaasti ilmaistuna, kuten vanhempieni tekstiviesti: ”Ok” ja alkaa miettiä, miksen ole paremmassa paikassa töissä.

Toisaalta olen kuten vanhempani, eli haluan sitä mitä hekin haluavat, menestyä. Isäni Henry on kiertänyt 35-vuotisella urallaan lähes kaikki tämän pienehkön kotipaikkakuntamme parhaimmat viranomaispaikat ja luonnollisesti vetää niistä kaikista eläkettä 11-vuoden päästä, siihen asti hän on saarnannut minulle rahan katoavaisuudesta ja kuinka sitä pitää käyttää, eli 23-vuoden kokemuksella ilmeisesti jokailtaiseen viini-hetkeen. Äitini Laura taas on yksityislääkäri ja tottunut saamaan mitä haluaa, se kyllä näkyy ulospäin, mm uusina vaatteina, ja meikkeinä, joista hän ei ole yhtäkään itse maksanut. No ei heissä oikeastaan mitään niin pahaa ole, kunhan nyt rakastan antaa tiukkasanaista arviota näistä ihmisistä, jotka ovat sietäneet minua jo päälle kaksi vuosikymmentä. Parasta kaikessa on, että muutaman vuoden nuorempi sisareni, krhm ”teini” Minna vertaa itseään usein minuun, vaikkei tätä ikinä myönnä, vaan jatkaa perus ilmeensä harjoittamista.

Jostain syystä törmään siihen asiaan usein, että useimmat ihmiset joita tunnen, eivät ole minulle erityisemmin läheisiä. Näitä ihmisiä löytyy sadoista eteenpäin, mutta läheisiä heistä on alle prosentti. Outo tässä tekee sen vielä, että parhaimmat ystäväni ovat naispuolisia, he ymmärtävät minua paremmin, kuin yksikään toinen mies. Tästäkin tuloksesta voidaan syyttää pelkästään tuurihaukkaa, minulla itselläni ei ole käsitystä miksi näin on. En pidä itseäni edes naistenmiehenä, tai muuna vastaavana erityishenkilönä, luulen jopa, että monet miehet eivät tule toimeen kanssani. Silti, en omista sitä naisystävää, vaikka kiinnostusta tämän henkilön löytämistä kohtana olisi. Ehkä naishenkilö kykenisi palauttamana minut tavallisten pullien joukkoon, ettei tarvitsisi joka päivä herätä tunteeseen, että on omistaa niin kieroutuneen mielensisällön, että Freud muuttaisi teorioitaan sen perusteella ihmisluonnosta.

---

Henkilöhahmon keksimisessä oli oma ongelmansa, toisaalta teki mieli tehdä angstinen ja huonoon tilanteeseen joutunut hahmo ehkä aggressiivinen, toisaalta taas halusin tehdä vastaavan naisnäkökulmasta. Mietin myös vaihtoehtoa että olisin vääntänyt omaa persoonaani vähän pidemmälle ja siitä sitten ideaa maailmalle, mutta päädyin kuitenkin itsestään liian kriittisesti itsestään ajattelevana hahmoon, joka vaatii itseltään liikaa vanhempiensa takia, koska en tiedä miten näitä hahmoja olisi voinut käyttää muissa tarinoissa. Kaipa siinäkin jotain samaa piirrettä voi olla itseni kanssa.

Kjell Westö - Isän nimeen II

Eniten eirtyishuomiota kiinnittyy kirjassa siihen, että kertoja ja paikkakunta, jossa takaumat tapahtuvat on kirjasta päätellen ruotsinkielinen. Se on siinä mielessä hauskaa, koska näin ei sen oleta olevan, pakostakin vääntää alueen ja päähenkilön suomenkieliseksi. sinänsä mielenkiintoista, vaikka kirjailijahan istekin on kaksikielinen.  Nyt vasta vähän pidemmälle edettyäni löydän sitä kuvakerrontaa, tavallaan sanoja joita voi jättää pois ja tarina ei muutu. Mutta ilman näitä sanoja tarina on tylsempi, tämä ei tosin ole mitään ainutlaatuista. Lisäksi kerrontatapa tuntuu erityisen tutulta, joskus olen luultavasti lukenut samantyylistä kirjaa.

Ja sitten henkilöstä Werner: En tiedä onko kyseessä inhottu vai rakastettu henkilö, kertojan mielestä, vaiko molempia. Toisaalta en ole ainakaan vielä löytänyt sitä mahdollista pahaa mitä tämä henkilö on tehnyt, vaikka kertoja sitä tuntuu huokuvan.

No, itse kylä, missä takaumat tapahtuvat on mielenkiintoinen, ehkä siksi että itsekin tunnen jollakin tavalla millaista on elää pitkään samassa paikassa, haluten eritysiesti pois, jotta voisi myöhemmin palata samaan paikkaan. 

EDIT (21:46 15.1.08):

Ilmeisesti Werner on thenyt uranvaihdoksen ja ei ole osannut toimia isänä. Hauska asetelma, sillä kritiikin kohteena on tavallaan se, ettei seuraa suoraan vanhempiensa tahtoa, vaan ajautuu muille reiteille.

Mielenkiintoista toisaalta oli se, kun tarinaan otettiin mukaan muutama sivuhenkilö kertojan kaukaisemmasta suvusta, jopa edellisvuosisadan puolelta. Lisäksi näkökulma on erilainen, kuin aikaisemmissa tuon ajan henkilöistä kertovissa teksteissä, joita on sattunut tähän mennessä eteen.

Kjell Westö - Isän nimeen

Vasta pari sivua takana, mutta aloitan silti alkutuntemuksista. Kirjan paikka tuntuu oudolta, kyseessä kun on Helsinki ja sen lähikylät, mahdollisesti siihen vaikuttaa oma Helsinkitutnemukseni, mikä on siis huono. Ajasta sen verran että se ei sijoitu niinkään nykyhetkeen, tosin teoksen kirjoittamisvaiheessa uskoisin sen kyllä sijoittuneen. Takaumat taas käyvät pari vuosikymmentä taaempana. Jotenkin aluksi odotin kuvakieleltä enemmän, siis että kirjan kerrontavatasta pystyisi suoraan sanomaan mikä kirjailija on kyseessä, mutta ehkä en sano mitään täysin varmaa vielä tässävaiheessa.  

Kirjoitushistoria

Luultavasti saatoin kirjoittaa nimeni sen oikeassa muodossaan paperille ensimmäisen kerran ehkä 3-4-vuotiaana. uuden asian oppineena sitten kopioin tätä yhtä sanaa jokaiselle mahdolliselle kirjoitusalustalle ja lisäksi tietysti signeerasin omat taiteelliset työni jo tämän ikäisenä. Seuraava kehitysvaihe oli varmaan se kun minut opetettiin kirjoittamaan valtion toimesta siinä seitsemän ikävuoden aikana. Käsialani oli jo tähän aikaan suurpiirteinen, tekstausta ei edes opetettu ikäluokalleni, jostakin tuntemattomasta syystä. Jatkoin siis käsialalla kirjoittelua ja toistuvista valituksista huolimatta en jaksanut parantaa käsialaani opettajien haluamaan suuntaan. Jostain syystä päätin vielä esitellä käsialaani huoneeni tapettiin, kirjoittamalla siihen kertotaulun, enkä jaksa vieläkään ymmärtää että miksi. No syytän tilapäistä mielenhäiriötä.

Varsinaisesti kun opin sisäistämään tekstin ja sen sisällön kirjoitin mielelläni fiktiota. Ehkä aika yleistä ala-asteella, mutta pääasiassa ei nykymaailmaan sijoittuvaa fiktiota. Tarinani olivat suhteellisen pitkiä verrattuna muihin, tietokoneelle kirjoitettuna myöhemmin huomasin että tekstin kirjaimet täyttävät jopa puolet A4-paperista! Yläasteella halusin pitää tekstityylini fiktiossa, vaikka kerronta oli kehittynyt johdonmukaisempaan suuntaan. Asiatekstit kyllä onnistuivat, tosin kunnollisesti vain silloin, kun myöhemmässä vaiheessa halusin sanoa jotain. Yläasteella, kun ei tuntunut kiinnostavan ottaa kantaa mihinkään, vaikka se asia olisikin koskenut minua itseäni. Ehkä silloin ei vain ymmärtänyt… Tai sitten se idealismi tulee vasta täysi-ikäisyyden ympärillä. Lisäksi äidinkielen numeroarviointia pudottivat luultavasti käsiala ja ehdoton kiinnostukseni minkäänlaiseen kielioppiin.

Lukiossa jatkui sama linja, tosin esseekokeissa lähdin jo soveltamaan tietoa rohkeammin (voidaan myös lukea, kirjoitin suoraan tiedon päästäni ilman mitään miellekarttoja, koska siinä on aina mennyt turhan kauan aikaa mielestäni). Kuitenkin uskalsin suuremmassa määrin poiketa yleisestä linjasta, eli suoraan kirjasta kopioimisesta ja lähdin esseetenteissä soveltamaan ja päättelemään aikaisempien tietojen mukaan. No ehkä nämä yksi yhteen ratkaisut eivät aina onnistuneet, mutta lähes, se muutti tyyliä sanomaan enemmän juuri niin miten itse halusi tai vaihtoehtoisessa tilanteessa, jos huomasi arvioinnin helpottuvan kopioimalla itse opettajan sanomia asioita paperille.

Vähän ennen koulun loppua iski suuri inspiraatiopallo ja lähdin tuottamaan teoksia niin kuvallisella kuin kirjallisella tavalla. Tätä inspiraatiointoa olen etsinyt myöhemminkin, tosin en ole sitä enää yhtä voimakkaana löytänyt, syy tähän olisi ihana tietää. Siinä 3-lukiovuoden kirjoitusten välissä ja jälkeen lähdin kirjoittamaan omia novellejani. Useat niistä perustuivat uniin, jotka olin aamulla kirjoittanut ylös. Ehkä tästä syystä monet novellinalut ovat jääneet kesken, joko laiskuuttani tai väsymyksestä. Myöhemmin näitä en ole enää jatkanut, vaikka ne vielä tallessa ovat. Joitakin lähes valmiita teoksia on, mutta kaikki ovat avoinna jatko-osille. Yksi pisin niistä, noin. 40 A4-liuskaa sisältävä novelli, sisältää jo kappaleet, kannen ja sisällysluettelon, mutta on jäänyt ilman lopullista tarkistusta ja täydennystä. Tästä piti tulla ihan oikeasti oikeassa maailmassa julkaistava novelli, tai kirja, tai ehkä siitä tuleekin, jos jaksan palata siihen vielä.

Aloitin tässä jossain vaiheessa myös nettipäiväkirjan, joka sai uuden merkinnän alkuvaiheessa joka päivä, joko yksityiselämästäni tai omasta ideologiastani kertovana. Tätä huvia jatkui puoli vuotta ja innostus lopahti, nykyään päivitysväli on keskimäärin puoli vuotta ja sekin yksityistä tapahtumien kertausta. Osittain tältä koululta toivoinkin, että saisin lisää inspiraatiota luoda jotain uutta. Myös julkisen nettiblogin tekeminen ei ole tuntunut mahdottomalta ajatukselta, päiväkirja kun sivusi sitä aika suurella otteella.