Väärä totuus

Onneksi vihdoin sataa, tuntuu kuin sitä olisi tällä kertaa jopa odottanut samalla innolla kuin joulua, voisin sanoa pelottavaa, mutta en viitsi kuitenkaan. Sitä joutuu takaisin töihin vielä pariksi päiväksi, sitten on viikonloppu ja voi ja saa olla olematta mitään. En minä sitä kuitenkaan halua, tavallaan nautin työstäni, vaikka perheeni sanookin minua hulluksi. Onhan se ymmärrettävää, että ei kukaan järkevä ihminen voi rakastaa sitä, että istuu täyden päivän toimistotuolilla ja tarkastaa ovatko numerot oikein näytöllä ja ihmisten laskuissa, se lamaannuttaa mielen. Saan jatkuvasti toistella heille ja ehkä itsellenikin, että ei se nyt niin pahaa ole ja siitä saa rahaa. Vaikka ei sillä rahalla ole merkitystä, kunhan nyt en kuole nälkään ja kylmään.

Minulla on aina suuria vaikeuksia aamujen kanssa, tunnen nukahtavani työpisteelleni. Ehkä olen jopa saattanut tehdä niin, toivon vain että kukaan ei ole sitä huomannut. Enemmän olen kyllä huolissani niistä tarkastusvirheistä, jota saatan tehdä väsymykseni takia. Päivällä tilanne helpottaa ja en koskaan ole väsynyt enää kahvitauon jälkeen. Voihan se tietysti johtua siitä että tänne toimistolle tulee enemmän ihmisiä, joiden kanssa puhua. Saatan kuitenkin jäädä seuraamaan usein ajatuksissani jotakin ihmistä, en tiedä mistä se johtuu uteliaisuudesta, tylsyydestä, mielenkiinnosta, vai juuri siitä aivojen jumiutumisesta?

Huomaan aina välillä, tai en välillä vaan useinkin että jään seuraamaan yhtä tiettyä ihmistä. Yritän välttää sitä, tiedä mitä hän siitä ajattelee jos huomaa oudon tapani. Ehkä hän on voinut huomatakin sen, näyttää ainakin ihmettelevän sitä välillä, kun huomaa minun tuijottavan, typerää. En edes tiedä kiinnostaako minua hänen tekemisensä, jään vain katselemaan hänen hiuksiaan ja silmiään. Kyllä, tiedän mitä minusta ajateltaisiin jos sanoisin tämän ääneen. En vaan haluaisi sen olevan totta, tai haluaisin, mutta ei se voi olla mahdollista.

En edes tiedä mikä siinä on, mikä tässä pojassa, tai no sanotaan että miehessä on niin kiinnostavaa. Ei hän ole edes pitkä, normaalipituinen ehkä, eihän sellainen mikään erikoinen asia ole. On hänellä silti hauskat hiukset, hieman lainehtivat, en sanoisi kiharoiksi. Mukavan siniset silmät, vaikka aika harvoin niitä näen, ehkä peilin kautta uskallan vilkaista pidempään tai kuvasta. Toivon kuitenkin etten sekoa täysin ja ala toteuttamaan mitään epätoivoista. Luulisin että hän jo nyt välttelee minua, ainakin siinä vaiheessa jos tietää että löysin hänen kuvansa vanhasta työhakemuksesta toimiston paperiroskakorista. En voinut mitään, otin sen talteen, vaikka se ehkä kaduttaakin nyt. Olenko ehkä hullu?

Ikävintä tässä on se, kun tuntuu että työt jäävät vähemmälle, tai virhemäärä vain kasvaa. Mutta päivä on ainoa aika, jolloin edes näen muita ihmisiä, jos ei lasketa kahta samanikäistä työpaikan ahtautta jakavaa nuorta naista mukaan.

Hauskaa siinä on että hän on yleensä niin väsynyt tai ajatuksissaan, ei hän koskaan mitään huomaa, muutaman kerran melkein kävellyt minua päin, kun olen vienyt tulosraporttia työnantajallemme. Vaikka kerran hän sentään hymyili, kun satuin olemana hitaalla päällä ja en ehtinyt tekemään peittävää elettä, jotta hän ei huomasi minun tuijotustani. Taisi hänellä olla muutenkin hyvä päivä, vaikka olihan se silti mukavaa.

Äh taas tätä, ei töistä tule mitään. Onneksi saan taas olla rauhassa näiden kahden erittäin hiljaisen olennon ja tietokoneen kanssa loppupäivän tunnit. Vähän ruokailun jälkeen kaikki muut, jotka aamulla ovat tulleet lähtevät takaisin sinne mitä ovat tehneetkin, mm. matkaoppaiksi tai korjaamaan busseja. Vaikka ainoa asia tämän hetken jälkeen on se, että odotan seuraavaa työpäivää. Tietysti haluan kotiin, mutta mutta, no ainakin itselleni on selvää miksi pidän tästä työstä, vaikka en työstä oikeastaan pidäkään. Ja sitä paitsi ei minua kiinnosta olla limaisen aina liian tuttavallisen naapurini tyttöystävä ”ehdokas”, ehkä ennemmin jonkun muun… jonka nimeä en oikeastaan edes tiedä.

Outoa kun tiedän vain sen, että hän on samassa työpaikassa ja en silti saa omia ajatuksiani kuriin hänestä. Vaikka kotona haluaa aina nukahtaa ja toivoa että näkee unta hieman erilaisesta työpäivästä, jossa tämä mies tulee viereeni istumaan, halaa ja sanoo että on myös kaivannut seuraani. Itse asiassa näin hänet kyllä muutama viikko sitten kaupungilla, ajattelin että uskaltaisin tervehtiä, mutta ei siitä tullut mitään. Ehkä joskus se voisi onnistua sitten, vielä kauniimpana päivänä kuin silloin.