maanantai 4. helmikuuta 2008

"Tuntematon tila"

On se vaikeaa, unen saaminen kestää tunteja, joskus saatan jopa luovuttaa ja en edes yritä saada aikaan aivoihini minkäänlaista järjestystä. Tästä seuraa väsymys ja valvotun yön jälkeen ehkä pieni hilpeys, teoriassa kun väsymystila vastaa humalatilaa. Missä vaiheessa loppuvat painajaiset? Eikö niiden pitäisi olla ohi lapsuuden ja nuoruuden jälkeen?

Luin jostain tutusta lehdestä kerran, että ei yliluonnollista kannata pelätä, se synnyttää negatiivista energiaa. joka taas saattaa houkutella henkiä. Olipa positiivinen juttu, samassa tekstissä kerrottiin että tyypillisesti henkiä saattaa esiintyä mm. huoneiden nurkassa, pieninä vaaleina välkähdyksinä television takana tai ylimääräisenä hieman väreilevänä varjona tyhjässä nurkassa. Tällaiset tekstit saavat minut vain miettimään itsekseni, ettei ketään ole kuollut haamuihin, en ainakaan tiedä ketään vastaavaa tapausta.

Miksi sitä ei koskaan muista milloin nukahtaa, mutta muistaa milloin herää? Ei ainakaan aamu ole, sen tiedän, pimeää ja väsyttää edelleen, pienintäkään valoa ei näy missään. En saa silmiäni auki, hengittäminen on hieman hankalaa, haluaisin nousta, mutta jalkani ja käteni eivät tottele. En voi muuta kuin muuttaa hengitystiheyttä paniikinomaiseksi, tuntuu että saan nostettua käteni pois sängyltä. Pääsen lopulta pois ja löydän siskoni rappusten alapuolelta. Yritän jutella siskolleni millaista unta näin, muttei hän kuuntele, katsoo vain suoraan päin. Vasta nyt huomaan, että hänen silmänsä punoittavat oudosti ja katse, jos sitä siksi voi sanoa, on melkein nälkäinen. Yritän päästä pois, takaisin ylös, mutta kompastun.

Olen taas samassa tilanteessa, herään sängystäni ja en kykene nousemaan ylös, tai avaamaan silmiäni kunnolla. Tuntuu kuin joku painava olento olisi päälläni ja en saa henkeä, näen vain jotain liikkuvaa raottaessani silmiäni sen verran kuin pystyn. Yritän päästä pois sängystä, mutta en voi liikkua mihinkään, enkä tiedä mitä olento tekee. Pääsen lopulta ryömimään rappukäytävään asti, liukastun ja putoan kaiteiden välistä jääden niihin osittain kiinni. Tiedän silti että se olento seuraa minua, vaikka en tiedä sen hahmoa tai olemusta, se tulee viemään minut pois tästä elämästä.

Herään taas sängystäni, kun tajusin että edellinen oli vain unta. Olen silti vain sängyssä, enkä kykene nousemaan, kahlehdittuna. Vasta useita minuutteja pyörittyäni herään todellisuuteen, kuulen ääniä ja kello on 7:30 aamupäivällä, herätyskellon ääni pelasti minut. Nousen nopeasti ylös, että en nukahda uudelleen, koska silloin seuraa sama tilanne, vaikka väsyttää liikaa.

Joka kerta tämä uni tuntuu samalta. Viimeaikoina vain pahemmalta, entä jos en herääkään unesta ikinä, jään ikuisesti ”nukkumaan”. Lääkärit eivät tarkalleen tiedä mistä tämä johtuu, eikä sille siksi ole parannuskeinoa. Joku on ehdottanut stressiä, joku taas huonoa verenkiertoa, kun unen aikana erittyvä halvaannuttava aine ei pääse poistumaan elimistöstä. Kuitenkin seurauksena on tavallaan se, että mieli herää, mutta keho ei. Voiko kukaan enää väittää vastaan, että miksi en nuku, jos saa pelätä sitä, jääkö kiinni tähän painajaiseen ikuisesti vai ei. Sekin on sattumanvaraista kehen tämä tauti iskee ja milloin, se muistuttaa hyvin paljon niin sanottuja valveunia, mutta kuitenkin on unihalvausta, johon ei voi vaikuttaa nykylääketieteelläkään.

-----

http://tutkielmat.uta.fi/tutkielma.phtml?id=9005

3 kommenttia:

Joshu kirjoitti...

heei tää oli hieno!

:D

ja spooky!

Joo, toivottavasti meidän jääkaapissa olevaan makkaraan ei ilmesty tollasia toukkia :D hyi helv.

Milja kirjoitti...

todella mysteerinen kerronta ja samalla kiehova. Luin tekstiä melkeen hengitystä pidätellen!!!

ei tähänkään huonoa sanottavaa,paljon ihan hyviä kysymyksiä nousi mitkä ei niin liittynyt enää tähän tekstiin. Aihe oli mulle ihan uus ja siitä olis kiva tietää lisää..

Nii ja siksi Mozart kun se on sen nimi. Sisko päätti toisen nimen ja mä päätin sen Pärskyn...Huom!!OLin 5 vee ja pieni merenneito oli suosikki=)

Susanna kirjoitti...

"Mieli herää, mutta keho ei". Kauhean pelottava olotila. Ja kun sä viel ite tiedät millasta se on, niin hyvin se välittyy myös lukijalle. Ja just toi lohduttomuus: ei oo hoitoo ja mitä jos siihen tilaan jää. Hui.