torstai 6. maaliskuuta 2008

Pysyt sairaana kun haluat epätoivoisesti olla terve

Alkusanat:

Kiitän kaikkia yhteistyötä tehneitä ja ideoita antaneita henkilöitä avusta, vaikka he eivät aina tietäisikään antaneensa niitä. Kiitän myös niitä, jotka ovat näitä kirjallisia tuotoksia jaksaneet lukea läpi tuskan hien kanssa, kommentoiden näitä enemmän tai vähemmän epäilyttäviä teoksia.

Kerron kuitenkin aluksi hieman omasta itsestäni, koska se auttaa ymmärtämään tekstiä paremmin, ainahan kirjailija jättää luomaansa henkilöön jotain itsestään. Tai parhaassa tapauksessa jotain itsestään kaikkiin kirjan päähenkilöihin, vaikka he olisivatkin ristiriidassa toistensa kanssa. Tämän teoksen tarina siis alkaa kun kirjoitin nimeni sen oikeassa muodossaan paperille ensimmäisen kerran ehkä 3-4-vuotiaana. Uuden asian oppineena sitten kopioin tätä yhtä sanaa jokaiselle mahdolliselle kirjoitusalustalle ja lisäksi tietysti signeerasin omat taiteelliset työni jo tämän ikäisenä. Seuraava kehitysvaihe oli varmaan se kun minut opetettiin kirjoittamaan valtion toimesta siinä seitsemän ikävuoden aikana. Käsialani oli jo tähän aikaan suurpiirteinen, tekstausta ei edes opetettu ikäluokalleni, jostakin tuntemattomasta syystä. Jatkoin siis käsialalla kirjoittelua ja toistuvista valituksista huolimatta en jaksanut sitä käsialaani parantaa, vaikka opettajilla oli erisuuntainen aikomus tästä. Lisäksi samasta syystä päätin vielä esitellä käsialaani huoneeni tapettiin, kirjoittamalla siihen kertotaulun, enkä jaksa vieläkään ymmärtää että miksi. No syytän sitten tilapäistä mielenhäiriötä.

Varsinaisesti kun opin sisäistämään tekstin ja sen sisällön, kirjoitin mielelläni fiktiota. Ehkä suhteellisen tavanomaista ala-asteella, mutta pääasiassa ei ainakaan nykymaailmaan sijoittuvaa fiktiota. Lukiossa uskalsin suuremmassa määrin poiketa yleisestä linjasta, eli suoraan oppikirjan kopioimisesta esseevastauksiin ja lähdin esseetenteissä soveltamalla päättelemään, hyödyntäen aikaisempaa harrasteista koottua tietopohjaani.

Vähän ennen lukion loppua iski suuri inspiraatiopallo ja lähdin tuottamaan teoksia kuvallisella ja kirjallisella tavalla. Tätä melkein tyhjästä iskeytynyttä inspiraatiointoa olen etsinyt myöhemmällä iällä, ehkä se odottelee, jossain mielenkiintoisessa paikassa ja iskee yllättäen takaisin.

Useat viimevuosien novelleistani perustuivat uniin, jotka olin aamulla kirjoittanut ylös. Ehkä siksi monet novellinalut ovat jääneet kesken, joko laiskuuttani tai aamuväsymyksen syystä. Myöhemmin näiden novellien jatkaminen on jäänyt heikolle jäälle ajelehtimaan, vaikka olen ne silti arkistoinut epämääräiseen tiedostamattomaan tiedostokasaan jonnekin. Pisimmälle olen päässyt vaihtoehtofantasia tarinassa, joka on 40 A4-liuskaa sisältävä novelli, se sisältää jo kappaleet, kannen ja sisällysluettelon, mutta on jäänyt ilman lopullista tarkistusta ja täydennystä. Mutta vielä on todennäköisesti jopa yli 60 vuotta aikaa toimia keskeneräisten tai uusien projektien alla, joten idea kirjailijaurasta ei ole koskaan pudonnut pois.




Yli pääsemätön kunnianhimo – rakenteilla oleva identiteetti

“Hän on”
He puhuivat ympärilläni
Hän on teitä yhdessä, viisautta ja älykkyyttä
Hänestä TULEE menestys


”Ei, minä olen vain”
Puolisataa kilomäärettä paikalleen jäänyttä olemusta
Saavuttanut vain saavutettavan
Tietoa sisällä, josta ei ole apua


Olen tässä, vaikka haluan olla tuossa
Seuraan heitä, vaikka en osaa
Haluan olla kuin he, vaikken sitä ikinä sanokaan
Puolet minusta sanoo, että olet jo mitä pitikin


Puolet minusta sanoo, että et ole MITÄÄN
Se sanoo, ei se SYYTTÄÄ, se huutaa ja RIEHUU
Ja MINÄ annan sille voimaa
Onko sillä mustat sarvet ja punainen iho


Hienot vaatteet eivät huomaa, kulkevat ohi
Vallankumous sisälläni jää sisälleni
Kirjat eivät kuule sitä
Minulla on vampyyrin peilikuva joka puolella


Missä menestyä
Jos kuulija sulkee korvansa ja näkijä näkee lävitseni


Vai olenko itse se muuri
Tukahduttaen huudot ja estää näkyvyyden


Sensuurini pyyhkii minut pyyhekumilla tästä maailmasta





Tämä teksti lukisi hautakivessäni lähes täydellisen varmasti, jos joku tuntisi minut kuten tunnen itseni ja sattuisin vielä kuolemaan samalla. Ei sillä että haluaisin luopua elämästäni, päinvastoin haluan elää sen täysillä, elämääni ei voi vain helpommin kuvata kuin epämääräisellä tekstivuorella. Itse asiassa tässä se ongelma onkin, se moottorin täyteen vauhtiin kiihdyttäminen ei tunnu onnistuvan.

Luulisin silti että jos minun elämääni joku haluaa lukea, joutuu pettymään, sillä mitään draamaa tai toimintaa se ei sisällä. Erittäin tylsää tekemistä päivittäin, homehdun jossain siellä missä ei todellakaan pitäisi olla. Pääni sisältö näyttää taas 50-kaistaiselta moottoritieltä, jossa tiet menevät ristiin aiheuttaen välillä rajujakin liikenneonnettomuuksia surkean liikenteenohjauksen johdosta. Tai sitten sekavuus johtuu vain laittomasti ylimitoitetuista ajatuskuormista, jotka satunnaisesti leviävät keskelle tietä tukkien kaiken mahdollisen liikkuvan olemuksen. Jos olisin luulotautinen, olisin varmasti joka toinen päivä hakeutumassa hoitoon skitsofrenian takia, no onneksi en ole, vaikka muutaman kerran vuodessa en ole tästäkään niin varma.

Mikä minä sitten olen? Niin no, ei kysymyksen helppoutta ainakaan voi kehua, enkä usko että kukaan toimittaja edes tähän haluaisi vastausta kuulla. Ehkä 23-vuotias rikkaan perheen puoliksi aikuinen lapsi, ei sano vielä mitään pahaa. Neljä tai viisi sukupolvea sitten jossain sukuhaarassa löytyy jopa aatelista verta ja kapteenin arvonimi brittiläisessä laivastossa, mutta se on kaukaisuutta, eikä koske minua lainkaan. Ei toisen nimellä ja maineella eläminen tuota yhtään mitään, etenkään kun kaikesta tästä on aikaa 200 vuotta ja monta jälkeläistä, jotka viljelevät tätä nimeä joka suuntaan, että aivan sama sitten!

Silti minun pitäisi ehkä ajatella: ”Miksi tämä maailma on luotu?”, ”Miksi elävät olennot ovat syntyneet ja kehittyneet ihmisiksi?”, tai jotain muuta ylevää maailmankaikkeudenajattelua. Kuitenkin olen itse itselleni se maailmankaikkeus, itsekästä? Pääni aivosolut eivät vain tunnu saavan rauhaa ennen kuin ratkaisu on löytynyt. En tosin tiedä viitsinkö kertoa sitä niille, että en usko sen ikinä löytyvänkään, eläkööt nyt tyytyväisenä siinä uskossa mahdollisimman pitkään. Tuntuu kuitenkin siltä, että en saa kaataa kroppaani sohvalle tv:n eteen, ennen kuin joku taas sanoo, että ”kelpaat”, tai ”olet hyvä”.

Vielä tarkentaen, se mitä päässäni kulkee, ei ole valitettavasti huumelasteja Berliinin nuorille, vaan niitä aina korkeassa arvossa pidettyjä itsearvostuskysymyksiä. ”Kelpaanko?”, ”Osaanko?”, ”Missä vika?”, kysymyksiä hyppii näkökenttäni eteen tasaisin aikavälein. No, joku voi ajatella, että tämä on normaalia ja sitä itsekin haluaisin ajatella. Mutta kun niiden aivosolujen täytyy näyttää jokaisessa epäilyttävässä tilanteessa parhaat puolensa ja käyttää itseään täydellä kapasiteetilla, mistä tulee tuloksena aivan käsittämätön määrä aina uusia kysymyksiä. Tämä saattaa tosin selittää erityisen suuren ruuan kulutuksen ja kalorien polttovauhdin, ylimääräistä rasvaa kun ei näy missään, vaikka sitä usein tuntuu kaatavan yhtenä vanana suun kautta sisään.

Usein minulle on jopa vaikeaa unen saaminen. Kestää tunteja ennen kuin lopulta saan rauhoitettua liikenteen pääni sisällä niihin mittoihin, jolloin voin siirtyä valmiustilaan. Silti joskus saatan luovuttaa, en edes yritä saada aikaan aivoihini minkäänlaista järjestystä. Ajatukset saavat törmätä tosiinsa pahimmillaan juuri tällöin, enkä välitä, vaikka tästä seuraakin usein päänsäryn kaltainen tila. Valvotun yön jälkeen tulee usein ehkä pieni hilpeys, luultavasti kun teoriassa kun yhden yön väsymystila vastaa promillen humalatilaa.

Siihen haluaisin vastauksen, missä vaiheessa loppuvat ne painajaiset? Eikö niiden pitäisi olla ohi lapsuuden ja nuoruuden jälkeen,? Vai kehitteleekö mieleni niitä varoitussignaaleiksi koska ei kykene järjestämään asioitaan ja pelkää järjestelmävirhettä?

Miksi sitä muuten ei koskaan muista milloin nukahtaa, mutta muistaa milloin herää? Sillä ei nyt ainakaan aamu ole, sen tiedän, pimeää ja väsyttää edelleen, pienintäkään valoa ei näy missään. En saa silmiäni auki, hengittäminen on hieman hankalaa, haluaisin nousta, mutta jalkani ja käteni eivät tottele. En voi muuta kuin muuttaa hengitystiheyttä paniikinomaiseksi, tuntuu että saan nostettua käteni pois sängyltä. Pääsen lopulta pois ja löydän siskoni rappusten alapuolelta. Yritän jutella siskolleni millaista unta näin, muttei hän kuuntele, katsoo vain suoraan päin. Vasta nyt huomaan, että hänen silmänsä punoittavat oudosti ja katse, jos sitä siksi voi sanoa, on melkein nälkäinen, kun olisi ollut kymmenen vuotta syömättä mitään. Yritän päästä nopeasti pois, takaisin ylös, mutta kompastun.

Herään avaamalla silmäni tästä unesta. Olen taas samassa tilanteessa, havahdun sängystäni ja en kykene nousemaan ylös, tai avaamaan silmiäni kunnolla. Tuntuu kuin joku painava olento olisi päälläni ja en saa henkeä, näen vain jotain rajusti liikkuvaa raottaessani silmiäni sen verran kuin pystyn. Aivan kuin tällä pienellä ja epämääräisesti muodostuneella leijuvalla olennolla olisi mielenhäiriö, jossa se ei kykene päättämään mitä se seuraavaksi tekee. Yritän päästä pois sängystä, mutta en voi liikkua mihinkään, enkä tiedä mitä olento tekee. Pääsen lopulta ryömimään rappukäytävään asti, liukastun ja putoan kaiteiden välistä jääden niihin osittain kiinni. Tiedän silti että se olento seuraa minua, vaikka en tiedä sen hahmoa tai olemusta, se tulee viemään minut pois tästä elämästä.

Herään taas sängystäni, kun tajusin että edellinen oli vain unta. Olen silti vain sängyssä, enkä kykene nousemaan, kahlehdittuna. Vasta useita minuutteja pyörittyäni herään tähän aitoon todellisuuteen, kuulen ääniä ja kello on 7:30 aamupäivällä, herätyskellon ääni pelasti minut. Nousen nopeasti ylös, että en nukahda uudelleen, koska silloin seuraa sama tilanne, vaikka väsyttää silti liikaa.

Joka kerta tämä uni tuntuu samalta. Viimeaikoina halvaannuttava uneni on tuntunut vain pahemmalta, entä jos en herääkään unesta ikinä, jään ikuisesti ”nukkumaan”. Lääkärit eivät tarkalleen tiedä mistä tämä johtuu, eikä sille siksi ole parannuskeinoa. Joku on ehdottanut stressiä, joku taas huonoa verenkiertoa, kun unen aikana erittyvä halvaannuttava aine ei pääse poistumaan elimistöstä. Kuitenkin seurauksena on tavallaan se, että mieli herää, mutta keho ei. Uneni on varmasti pelottavinta, koska ainoa asia mikä sekoaa, ei ole mieleni, vaan myös kehoni lähtee mukaan siihen.

Voiko kukaan enää väittää vastaan, että miksi en nuku, jos saa pelätä sitä, jääkö kiinni tähän painajaiseen ikuisesti vai ei. Sekin on sattumanvaraista kehen tämä tauti iskee ja milloin, se muistuttaa hyvin paljon niin sanottuja valveunia, mutta kuitenkin on unihalvausta, johon ei voi vaikuttaa nykylääketieteelläkään.

Vaikka päinvastoin kuin yliluonnollisten unieni perusteella voisi olettaa, en usko mihinkään yliluonnolliseen, silti kohtaan elämässäni selittämättömiä asioita. Löydän muististani yhä uudelleen paikan, jossa muistan lukeneeni jostain tutusta sanomalehdestä kerran, että mitään ei yliluonnollista kannata pelätä, se synnyttää negatiivista energiaa. joka taas saattaa houkutella henkiä paikalle.
No olipa positiivinen juttu, mutta niin, samassa tekstissä kerrottiin vielä että tyypillisesti henkiä saattaa esiintyä mm. huoneiden nurkassa, pieninä vaaleina välkähdyksinä, kuten television takana tai ylimääräisenä hieman väreilevänä varjona tyhjässä nurkassa. Tällaiset tekstit saavat minut pääasiassa miettimään itsekseni, ettei ketään ole kuollut haamuihin, en ainakaan tiedä yhtään vastaavaa tapausta. Silti huomaan silmäileväni taloni nurkkia satunnaisesti pienellä epäluuloisella kauhun tunteella.

No ainakin kesätauollani pääsen pois tästä satoja vuosia vanhasta rakennuksesta ja ahtaasta synnyin kaupungistani, ehkä sillä voi olla positiivinen vaikutus mieleeni tai sitten saan vain lisää stressiä aikaan. Itse asiassa kerran jopa nautin, kun sain olla yksin kotona ja täydellisessä rauhassa. Silloin vaivana oli kyllä lapsena saamatta jäänyt vesirokko kahdella läiskällä käsivarressa. Kuumeen se nosti melkein 40 asteen pahemmalle puolelle alle puolessa tunnissa. Teoriassa tämä jo vaurioittaa elimistöä, lähes samalla tavalla kuin polttaminen, mutta 3 viikon sairaudesta jäi jäljelle vain yksi elämänkokemus. Parasta siinä oli, että minun ei tarvinnut silloin tehdä mitään, selviäisin yksin tässä maailmassa luultavasti enemmän kuin erinomaisesti. Mutta kaupallinen maailma arvioi ihmistä sen mukaan, mitä hän saa aikaan toisten silmissä.

Oli täysi ihme mielestäni, että pääsin sentään kesätöihin, luulin jo, ettei sellaista ilon hetkeä olisi ikinä eteeni voinut törmätä. Tai oikeastaan hassua että työnteko voisi olla ihana asia, mutta tätä se nykymaailma on RAHANAHNEUTTA. Miksi ei voida elää sillä tavalla, että taide ja filosofia olisivat arvossaan, kuten joskus hyvinä aikoina, jolloin en tietenkään edes elänyt? Nykyaikainen markkinatalouden yliote jopa hallinnosta kaataa vanhan maailman alleen ja survoo sen viemäriin sen ahtaista koloista, vielä pienellä tylsällä taltalla. Ihmisen pitää olla kuten kone ja tehdä sitä mitä sille on nykyajan yhteiskunnassa määritelty, eli tehdä töitä, olla koneen asemassa. Biologisella merkityksellä ei nykyään ole mitään väliä.


Kesän kauneus ja kylmyys

Lontooseen lopulta lähdettyäni juna oli ihme kyllä lähellä aikatauluaan, ei se ollut tällä kertaa myöhässä kuin muutaman minuutin, mikä sinänsä oli outoa. Viimeaikoina rautatieyhtiö oli kärsinyt suurista korjauskuluista, joita ennätys kuuma kesäkuu ja sen tuoma lämpöaalto oli aiheuttanut laitteille. Erityisesti ilmastointi laitteet kärsivät tästä kuumuudesta, hyvällä tuurilla kyseinen juna Portsmouthista Lontooseen oli nähtävästi suhteellisen hyvässä kunnossa ilmastoinnin osalta. Oli niin miellyttävää istua junaan sisälle, tuntui melkein samalta kuin olisi tullut etelän lomamatkalta takaisin kotiin, tällä kertaa tämän tunteen ollen hyvällä tavalla miellyttävä. Hiostavasta ilmanalasta pois pääseminen oli ihanaa silloin kun kuumaa aaltoa oli jatkunut jo kuukauden. Harva oli sitä tyyppiä, joka jaksaisi olla täysissä vaatteissa ja käydä töissä samalla kun ulkona näytti ja tuntui siltä kuin olisi asunut Espanjassa.

Kesäkuu on muutenkin matkailuaika, jonka takia myös junassa ehti törmäämään muutamaan turistiin. Eivät he sentään Saksasta näyttäneet olevan, vaikka yhtä valkeaihoisia olivat. Myös päältäpäin näki että he olivat pahemmin hukassa kuin minä tässä epätavallisen sään ajeluttamassa junassa ja yhteiskunnassa. Itse leikin ajatuksella että olisin lomalla, kun sai seurata suuren turistivirran jatkuvaa paisumista lähestyttäessä pääkaupunkia. Helteen määrä epämiellyttävästi todeten näytti vain lisääntyvän, samalla kun taistelin sen mielikuvan puolesta, että olin menossa lomalle, enkä oikeasti töihin.

Lontoon kuumuus johtui osaksi suuren kaupungin lämmitysvoimasta, osaksi siitä että junan pääteasema oli lasikattoinen rakennus joka toi asemalle kasvihuonemaisen tunnelman. Junassa mukana olleet turistit puhuivat jotakin keskenään, varmaankin ruotsia, kun mainitsivat sanan sauna epäselvällä korostuksella. Tai ainakin näin ajan tasalla olevat työssä tietokonetta ja liike-elämää tutkivat paikalliset voisivat olettaa, sauna kun oli muoti tänä kesänä, mitä vain harva oli oikeasti joskus käyttänyt. Joskus internetissä taisi olla juttua tästä pohjoismaalaisesta lämpimästä huoneesta ja heti se on joka säätiedotussanastossa mukana, käsittämätöntä.

Hassua kyllä, ehkä ruotsalaiset ovat sukua japanilaisille, kun ottavat niin paljon kuvia. Vaikka onhan niillä tosin hyvä elektroniikan tuntemus, kun sielläpäin oli se joku menestynyt kännykkäfirmakin muistaakseni. Uutisissa kerrotaan juuri tämän kännykkäfirman vaikeuksista Saksassa, kun se oli mennyt irtisanomaan muutaman henkilön tai sitten lopettamana koko tehtaan, en nyt muista. Olen lähes varma, että joku Nokjá se firma kuitenkin oli, ainakin sen nimi kuulosti myös japanilaiselta.

No ne työt silti pakottavat lähtemään kävelemään kohti tätä ikävän tuttua metroasemaa. Matkaoppaana ja siivoojana ansaitsee kyllä tavallaan hyvin, mutta ei se kuitenkaan kunnianhimoa tyydytä. Etenemismahdollisuuksista ei ole pahemmin tietoa, muuta kuin siinä, että saa lattia harjan, sijaan päältä istuttavan siivouskärryn. Vaikka mihin sitä voisikaan edetä, ilman selkeää koulutusta. Ehkä nuorena pitää vain ymmärtää, ettei se elämä lopu kahden kymmenen toisella puolella mitenkään erityisen todennäköisesti. Lähinnä 60–70 vuotta tästä eteenpäin, voidaan miettiä enemmän mitä on tehty, kuin että mitä tullaan tekemään. Viktoriaaniseen tapaan täysi-ikäkin lähenteli vasta 25-ikävuotta, jos heillä silloin oli aikaa vielä tämän jälkeen, miksei nyt olisi melkein puoli vuosikymmentä nuoremmilla.

Tarkoitukseni oli siis olla taas työviikko Lontoossa, mutta aloitin sen vasta maanantain jälkeen, joten tulin osittain keskellä viikkoa takaisin. Lisäksi vielä muutaman päivän sisään Lontooseen saapumisesta alkoi sataa urakalla lämmintä, lähes kuumaa vettä. Tästä turistit olivat mielissään joka puolella kaupunkia, kun olivat kantaneet sateenvarjoja matkalaukuissaan tietystä ennakkoluulosta johtuen. Voisi ajatella että viileämpi ilma jäädytti ne kuluneet kantapäät ja kävelystä kipeät jalat, vaikka se into todennäköisesti johtui siitä yleistyksestä että Englannissa sataa… no jaa. Tavallaan sade yleensä masentaa ihmisiä, mutta ei nyt. Harva ainakaan työpaikalla valitti viileää säätä tai ehkä se johtui vahingonilosta, kun kukaan vapaalla oleva ei saanut hienoa kesäpäivää lomailtavaksi. Illalla sade paheni edelleen, viimeistään silloin kärttyisyysastemittari nousi oikeasti ylöspäin, kun se oma vapaa-aika alkoi ja kotimatkakin piti kastua. Ihmiset ovat niin itseään täynnä.

Lontoosta harvemmin sai mitään kaunista kämppää vuokralle hyvälläkään palkalla, joten useasti sitä joutui tyytymään pieneen yksiöön puoliksi lahonneessa rakennuksessa, kärsien silti satojen puntien vuokrasta. Voi sanoa, että harva opiskelija tai opiskelijaksi aikova edes pitää suurkaupunkielämästä. Totuus on vain se, että pienemmällä paikkakunnalla kuten Portsmouthissa jo valmiiksi työkokemusta hankkinut ja koulutettu väestö vie työpaikat. Lontoo taas on tottunut suureen määrään siirtolaisia ja halpaa työvoimaa ja lisäksi tarjoaa tasokkaimman opetuksen maassa, kuninkaallisessa akatemiassa ja muissa kouluissa. Luultavasti juuri koulun ja työn perässä monet nuoret ihmiset päätyvät tänne suurkaupungin ahtauteen.

Minun sateinen matkani päättyi lähelle luonnontieteellistä museota, jossa säilytettiin täysikasvuisen dinosauruksen luurankoa. Olen siis päätynyt asumaan erittäin pieneen ja ehkä ei niin ahtaaseen yksiöön kuin voisi olettaa. Silti naapurina on useiden kulkukoirien ja kissojen hoitamiseen harrastuksenaan erikoistunut nuorehko naishenkilö, pari vuotiaan poikansa kanssa. Myös tänäkin sateisena päivänä hän oli löytänyt junamatkalla olleet ruotsalaiset turistit ja pienen mustan terrierin vastakkaiselta kadulta harhailemassa. Jotenkin osasin sen arvata, aina sade ajoi rikkaiden lemmikit kauas omistajistaan, ehkä se johtui hajun katoamisesta, en tiedä. Kuitenkin naapurini oli saanut aina sadepäivien aikana kasan märkiä haisevia koiria kasattua rappukäytävään, en tosin uskonut hänen keräilevän turisteja, mutta ehkä se käy ennemmin kuin koirat. Tämä koira oli ilmeisesti karannut omistajalta ja tuntemattomasta syystä alkanut seurata ensimmäisiä ihmisiä, jotka muistuttivat luultavasti alkuperäistä hoitajaa, juuri näitä turisteja.

Jos haluaa ruokkia ennakkoluuloja Englannista ja Lontoosta, tässä on juuri tyypillinen päivä sille. Viimeisenä tekona, sade loppuu juuri ennen ruuhkaa, jolloin saaste ja pölypilvi peittävät näkyvyyden sopivasti iltaan asti, kun aurinko ei enää paista täydellä tehollaan. Tyypillistä… Ei, en sorru siihen, kyllä täällä aurinko on enemmän ahdistellut sietämättömällä lämmöllä, kuin sadepilvet synkkyydellä.

Noniin, palataan takaisin silti itse pääideaan. Mielestäni on erityisen outoa se, että lehdessä lukee jotakin tuttua. Esimerkiksi kun jossakin tapahtuneen onnettomuuden henkilöt ovat yllättäen sellaisia ihmisiä, ketkä pystyy nimeämään tai keiden näkökantoihin kykenee samaistumaan, ei pelkästään lehden artikkelin tylyyn tekstiin. Mutta vielä oudompaa oli löytää juttu minusta itsestäni, joka ei kerro mielestäni yhdestäkään todellisesta olennosta, edes minusta! Onneksi en sentään kuvaa antanut käyttää, kun se toimittaja iskeytyi viereeni heti tämänpäiväisen opaskeikan jälkeen. Ei siitä päässyt millään eroon, se kyseli kaikkea ja merkitsi ylös jopa kielteiset ja torjuvat vastaukseni, ei kunnioittanut lähellekään yksityisyyttäni. Sateen kokoajan ahdistellessa se toimittaja juoksi vierelläni Lontoon kämpälleni asti. Tiedä mitä se hullu olisi keksinyt, jos en olisi sille vastannut mitään, varmaan odottanut oven takana kaksi viikkoa.

Luulin ettei maailmasta löydy yhtäkään sekopäätä minua haastattelemaan, mutta no olinpa kai väärässä. Joka tapauksessa olisin mennyt tervehtimään kyseistä heppua pesäpallomailan kanssa, jos nimeni olisi tekstissä näkynyt. Nyt jo saa pelon ja vainoharhaisuuden sekaisin tuntemuksin liikkua tuttujen ihmisten lähellä, jos he vaikka olisivat tunnistaneet minut. MUTTA minä EN ole sellainen mitä tämä hullun statuksen omistava henkilö väittää! Ne viimeiset kappaleet olivat pahimpia, en minä nyt ainakaan tuollaista sanonut! Jos joku samasta lehdestä tulee vielä ahdistelemaan, lupaan polttaa koko painotalon, kyllä minussa sen verran pyromaanisuutta löytyy.



Tämä opiskelijaelämää tutkiva lyhyt, kesäkuisen päivän kattava, kertomus perustuu haastatteluun, tyypillisestä Etelä-Englannista kotoisin olevasta nuoresta miehestä hänen kesätaukonsa aikana. Julkaisemme myöhemmin myös opiskelijoiden asemaa kuvaavan tilaston nuorten työntekijöiden keskipalkoista Lontoossa.

Toistaiseksi nimettömäksi jäävä opiskelija haluaa vielä ehdottomasti painottaa: ”Jos edes joskus haluat päästä asemaan, minkä voisit uskaltaa sanoa sukulaisillesi ilman häpeää. Tavallisen ihmisen onnella joudut elämään kolmannet kymmenen vuotta elämästäsi lähes pelkästään leivällä. Et saa edes maistaa keksiä tai viiniä. Muuten joudut tyytymään vain siihen tuotantotyöhön, mitä kukaan ei oikeasti halua tehdä”.

- John A. Blackwood



No toivotaan että ihmiset unohtavat tämän säälittävän raapustuksen, itseäni se ei ainakaan kiehdo. Vielä vähemmän se innostaa, jos saan kuulla näistä vääristellyistä mielipiteistä ja kikatusta ympärilläni, ahdistavaa ajatellakin.

Työstä vielä, että miten yleensä ihmiset reagoivat esimerkiksi epäonnistuneen työhaastattelun jälkeen jos eivät pääse töihin? ”Minulla ei varmaan ollut tarpeeksi työkokemusta tai koulutusta”, no sinänsä järkevää, mutta kun minun pääni sisältö pukkaa: ”Miksi muka ei ollut tarpeeksi työkokemusta tai koulutusta?” Tai ”Ei kukaan järkevä työnantaja voi hylätä hakijaa jolla on suuri halu päästä töihin?” ”Oliko sillä partahepulla jotain minua vastaan?” ”Eikö sitä liitutakkia napannut katsella tätä naamaa joka päivä?” Sekä lisää mielenkiintoista sisältöä seuraa, jos vain jää kuuntelemaan. Kadehdin niitä ihmisiä, ketä ei kiinnosta tällaiset tilanteet. Toisaalta, jos pääsen töihin, pääni tulostaa vain lapun, jossa lukee yhtä rikkaasti ilmaistuna, kuten vanhempieni tekstiviesti: ”Ok” ja alkaa miettiä, miksen ole paremmassa paikassa töissä. Tästä on hyvä todiste, teen sitä juuri nyt parhaillaan. En aio matkaoppaaksi jäädä enkä todellakaan siivoojaksi!

Ehkä olen kuitenkin lähes samanlainen kuin vanhempani, eli haluan sitä mitä hekin haluavat, menestyä. Isäni Henry on kiertänyt 35-vuotisella urallaan lähes kaikki tämän pienehkön kotipaikkakuntamme parhaimmat viranomaispaikat ja luonnollisesti vetää niistä kaikista eläkettä 11-vuoden päästä, siihen asti hän on varmasti saarnannut minulle rahan katoavaisuudesta ja kuinka sitä pitää käyttää, kuten tähänkin asti. Voin myös ennustaa, että se saarna päättyy 23-vuoden kokemuksella jokailtaiseen viini-hetkeen. Äitini Laura taas on yksityislääkäri ja tottunut saamaan mitä haluaa, se kyllä näkyy ulospäin, mm. uusina vaatteina, ja meikkeinä, joista hän ei ole yhtäkään itse maksanut. No ei heissä oikeastaan mitään niin pahaa ole, kunhan nyt rakastan antaa tiukkasanaista arviota näistä ihmisistä, jotka ovat sietäneet minua jo päälle kaksi vuosikymmentä. Parasta kaikessa on, että muutaman vuoden nuorempi sisareni, krhm ”teini” Minna vertaa itseään usein minuun, vaikkei tätä ikinä myönnä, vaan jatkaa perus ilmeensä harjoittamista meikkipeilinsä edessä.

Jostain syystä törmään siihen asiaan usein, että useimmat ihmiset joita tunnen, eivät ole minulle erityisemmin läheisiä. Näitä ihmisiä löytyy sadoista eteenpäin, mutta läheisiä heistä on alle prosentti. Outo tässä tekee sen vielä, että parhaimmat ystäväni ovat naispuolisia, he ymmärtävät minua paremmin, kuin yksikään toinen mies. Tästäkin tuloksesta voidaan syyttää pelkästään tuurisorsaa, minulla itselläni kun ei ole käsitystä miksi näin on. En pidä itseäni edes naistenmiehenä, tai muuna vastaavana erityishenkilönä, luulen jopa, että monet miehet eivät vain yksinkertaisesti tule toimeen kanssani. Silti, en omista sitä varsinaista naisystävää, vaikka kiinnostusta tämän henkilön löytämistä kohtana olisi. Ehkä naishenkilö kykenisi palauttamana minut tavallisten pullien joukkoon, ettei tarvitsisi joka päivä herätä tunteeseen, että on ilo omistaa niin kieroutunut mielensisältö, että Freud muuttaisi teorioitaan sen perusteella ihmisluonnosta.

Kai sitä pitäisi naispuolinen enemmänkuinystävä ihan tosiasiassa hankkia, mutta epäilen kenenkään järjellisen olennon löytävän kunnollista rauhoittumispaikkaa vierestäni. Asiaan voi tietysti vaikuttaa se, että jo tunnen puolet kotipaikkakuntani naispuolisista ihmisistä ja joidenkin kanssa kyllä jaan ystävyyden hetkiä aina vähän väliä, en enempää. Se toinen puoli taas on laskuista ulkona, enkä edes uskalla ajattelevani suhdetta vastaavanlaisten hyödykemagneettien ja meikin suurkuluttajien kanssa, tyhjäpää kun ei sovi täysipäälle millään. Toisaalta miespuolisten ystävieni kanssa on suurin piirtein sama juttu, se puoli joka kelpaa ystäviksi ja kuuntelemaan sitä tulostusvirtaa, on muuttanut jo suurempiin kaupunkeihin opiskelemaan tai töihin. Sitten on taas se toinen puoli, jota on valitettavasti enemmän kuin puolet. Se tuhlaa aikansa vertaistensa toisen sukupuolen rahanrepijöiden kanssa, tai epätoivoisesti etsien heidän hyväksyntäänsä, saamatta tietenkään sitä.

Tarkemmin ajatellessa tulee mieleen eräs, luultavasti päiväkirjamerkintä, jonka löysin papereideni joukosta heinäkuun puolivälissä. En tiedä mikä tai kuka sen sinne oli ajanut, mutta käsiala oli oudon epäröivä:










Onneksi vihdoin sataa, tuntuu kuin sitä olisi tällä kertaa jopa odottanut samalla innolla kuin joulua, voisin sanoa pelottavaa, mutta en viitsi kuitenkaan. Sitä joutuu takaisin töihin vielä pariksi päiväksi, sitten on viikonloppu ja voi ja saa olla olematta mitään. En minä sitä kuitenkaan halua, tavallaan nautin työstäni, vaikka perheeni sanookin minua hulluksi. Onhan se ymmärrettävää, että ei kukaan järkevä ihminen voi rakastaa sitä, että istuu täyden päivän toimistotuolilla ja tarkastaa ovatko numerot oikein näytöllä ja ihmisten laskuissa, se lamaannuttaa mielen. Saan jatkuvasti toistella heille ja ehkä itsellenikin, että ei se nyt niin pahaa ole ja siitä saa rahaa. Vaikka ei sillä rahalla ole merkitystä, kunhan nyt en kuole nälkään ja kylmään.

Minulla on aina suuria vaikeuksia aamujen kanssa, tunnen nukahtavani työpisteelleni. Ehkä olen jopa saattanut tehdä niin, toivon vain että kukaan ei ole sitä huomannut. Enemmän olen kyllä huolissani niistä tarkastusvirheistä, jota saatan tehdä väsymykseni takia. Päivällä tilanne helpottaa ja en koskaan ole väsynyt enää kahvitauon jälkeen. Voihan se tietysti johtua siitä että tänne toimistolle tulee enemmän ihmisiä, joiden kanssa puhua. Saatan kuitenkin jäädä seuraamaan usein ajatuksissani jotakin ihmistä, en tiedä mistä se johtuu uteliaisuudesta, tylsyydestä, mielenkiinnosta, vai juuri siitä aivojen jumiutumisesta?

Huomaan aina välillä, tai en välillä vaan useinkin että jään seuraamaan sitä yhtä tiettyä ihmistä. Yritän välttää sitä, tiedä mitä hän siitä ajattelee jos huomaa oudon tapani. Ehkä hän on voinut huomatakin sen, näyttää silti ihmettelevän tuijotustani välillä, kun huomaa minun katsovan suuntaan jossa hän on, typerää. En edes tiedä kiinnostaako minua hänen tekemisensä, jään vain katselemaan hänen hiuksiaan ja silmiään. Kyllä, tiedän mitä minusta ajateltaisiin jos sanoisin tämän ääneen. En vaan haluaisi sen olevan totta, tai haluaisin, mutta ei se voi olla mahdollista.

En edes tiedä mikä siinä on, mikä tässä pojassa, tai no sanotaan että miehessä on niin kiinnostavaa. Ei hän ole edes pitkä, normaalipituinen ehkä, eihän sellainen mikään erikoinen asia ole. On hänellä silti hauskat hiukset, hieman lainehtivat, en sanoisi kiharoiksi. Mukavan siniset silmät, vaikka aika harvoin niitä näen, ehkä peilin kautta uskallan vilkaista pidempään tai kuvasta. Toivon kuitenkin etten sekoa täysin ja ala toteuttamaan mitään epätoivoista. Luulisin että hän jo nyt välttelee minua, ainakin siinä vaiheessa jos tietää että löysin hänen kuvansa vanhasta työhakemuksesta toimiston paperiroskakorista. En voinut mitään, otin sen talteen, vaikka se ehkä kaduttaakin nyt. Olenko ehkä hullu tai jollain tavalla sairas?

Ikävintä tässä on se, kun tuntuu että työt jäävät vähemmälle, tai virhemäärä vain kasvaa. Mutta päivä on ainoa aika, jolloin edes näen muita ihmisiä, jos ei lasketa kahta samanikäistä työpaikan ahtautta jakavaa nuorta naista mukaan.

Hauskaa siinä on että hän on yleensä niin väsynyt tai ajatuksissaan, ei hän koskaan mitään huomaa, muutaman kerran melkein kävellyt minua päin, kun olen vienyt tulosraporttia työnantajallemme. Vaikka kerran hän sentään hymyili, kun satuin olemaan hitaalla päällä ja en ehtinyt tekemään peittävää elettä, jotta hän ei huomasi minun tuijotustani. Taisi hänellä olla muutenkin hyvä päivä, vaikka olihan se silti mukavaa.

Äh taas tätä, ei töistä tule mitään. Onneksi saan olla rauhassa näiden kahden erittäin hiljaisen olennon ja tietokoneen kanssa loppupäivän tunnit. Vähän jälkeen ruokailun kaikki muut, jotka aamulla ovat tulleet lähtevät takaisin sinne mitä ovat tehneetkin, mm. matkaoppaiksi tai korjaamaan busseja. Vaikka ainoa asia tämän hetken jälkeen on se, että odotan seuraavaa työpäivää. Tietysti haluan kotiin, mutta mutta, no ainakin itselleni on selvää miksi pidän yleensä työpäivästä, vaikka en työstä oikeastaan pidäkään. Ja sitä paitsi ei minua kiinnosta olla limaisen aina liian tuttavallisen naapurini tyttöystävä ”ehdokas”, ehkä ennemmin jonkun muun… jonka nimeä en oikeastaan edes tiedä.

Sehän siinä onkin outoa kun tiedän vain sen, että hän on samassa työpaikassa ja en silti saa omia ajatuksiani kuriin hänestä. Vaikka kotona haluaa aina nukahtaa ja toivoa että näkee unta hieman erilaisesta työpäivästä, jossa tämä mies tulee viereeni istumaan, halaa ja sanoo että on myös kaivannut seuraani, olisin hänelle täydellinen nainen. Itse asiassa näin hänet kyllä muutama viikko sitten kaupungilla, ajattelin että uskaltaisin tervehtiä, mutta ei siitä tullut mitään. Ehkä joskus se voisi onnistua sitten, vielä kauniimpana päivänä kuin silloin.



Niin no näin myöhemmin tätäkin katsottaessa se kaunein päivä tapahtui lähitulevaisuudessa:
”Christian, tiedätkö, sinulla on kauniit silmät, vaikka katsotkin kauas sinne, missä sinun ei pitäisi olla ajatuksissasi.” Ehkä Celeste oli oikeassa tuolloin, ehkä, siis ehkä katselen vähän liian kauas, kun lähempänäkin on jotain.




Kirjoitin tekstin aluperin kolmen (neljän, isteni mukana lukien) kautta, joten erityisesti viimeinen teksti oli hankala sijoittaa sisälle, mutta kai siitä nyt jollain tavalla toimiva ratkaisu tuli aikaan.

2 kommenttia:

Marika Pöyri kirjoitti...

Moi Kimmo,

Tekstisi on kaikessa älykkyydessään melko haasteellista luettavaa. Kysyt paljon mutta et juurikaan tarjoile vastauksia, ainakaan valmiita sellaisia.

Tyylisi on hieman runollinen, mutta sopii sinulle hyvin. Kirjoitat lähinnä monologia tai kertojasi on henkilön sisäinen ääni, sisäminä, jolla ei juurikaan ole kosketuspintaa ulkomaailmaan.

En tiedä pitäisikö ollakaan, mutta joskus raskaankin itsetutkiskelun ja -mietinnän voi keskeyttää päästämällä tarinaan joku muu. Dialogikin voisi olla toimiva.

Pidin erityisesti runostasi, jossa on jotain todella syvällistä ja sitä voi tulkita omasta kokemusmaailmastaan käsin. Toisin sanoen runosi puhuttelee.

Jatka ihmeessä novellien työstämistä, jään odottelemaan julkaisua.

♦ Kimmo kirjoitti...

Jep, en yleensä kirjoita yhden ihmisen näkökulmasta, se kuitenkin tuntui sopivan tähän paremmin kuin hyppely eri näkökulmien välillä, kun tehtävistä olisi tullut muuten 3 eri henkilöä mukaan. Tai ehkä se oli kokeilunhalua, kun aikaisemmin on tullut kirjoitettua vahvaa yleiskerrontaa.

Kiitoksia kommentista ja oli hyvä idea saada kasata näistä yksi pidempi tuotos, se vähän kiteytti sitä mitä on saanut aikaan. :)