Jos vaikka, muttei kuitenkaan

Pitäisi ehkä ajatella: ”Miksi tämä maailma on luotu?”, ”Miksi elävät olennot ovat syntyneet ja kehittyneet ihmisiksi?”, tai jotain muuta ylevää maailmankaikkeudenajattelua. Kuitenkin olen itse itselleni se maailmankaikkeus, itsekästä? Pääni aivosolut eivät vain tunnu saavan rauhaa ennen kuin ratkaisu on löytynyt, tosin en tiedä viitsinkö kertoa sitä niille, että en usko sen ikinä löytyvänkään, eläkööt nyt tyytyväisenä siinä uskossa vähän aikaa. Tuntuu kuitenkin siltä, että en saa kaataa kroppaani sohvalle tv:n eteen, ennen kuin joku taas sanoo, että ”kelpaat”, tai ”olet hyvä”.

Luulisin että jos minun elämääni joku haluaa lukea, joutuu pettymään, sillä Mitään draamaa tai toimintaa se ei sisällä. Erittäin tylsää tekemistä päivittäin, homehdun jossain siellä missä ei todellakaan pitäisi olla. Pääni sisältö näyttää taas 500-kaistaiselta moottoritieltä, jossa tiet menevät ristiin ja välillä tapahtuu rajujakin liikenneonnettomuuksia, kun liikenteenohjaus on niin surkeaa, tai sitten se johtuu vain laittomasti ylimitoitetuista ajatuskuormista, jotka satunnaisesti leviävät keskelle tietä tukkien kaiken mahdollisen. Jos olisin luulotautinen, olisin joka toinen päivä hakeutumassa hoitoon skitsofrenian takia, no onneksi en ole, vaikka muutaman kerran vuodessa en ole tästäkään niin varma.

Se mitä päässäni kulkee, ei ole huumelasteja Berliinin nuorille, vaan niitä aina arvossapidettyjä itsearvostuskysymyksiä, ”kelpaanko?” ”Osaanko?” ”Missä vika?”. No, joku voi ajatella, että tämä on normaalia, sitä itsekin haluaisin ajatella. Mutta kun niiden aivosolujen täytyy näyttää jokaisessa epäilyttävässä tilanteessa parhaat puolensa ja käyttää itseään täydellä kapasiteetilla, mistä tulee tuloksena aivan käsittämätön määrä uusia kysymyksiä. Tämä saattaa tosin selittää erityisen suuren ruuan kulutuksen ja kalorien polttovauhdin, ylimääräistä rasvaa kun ei näy missään, vaikka sitä usein tuntuu kaatavan yhtenä vanana suun kautta sisään.

No kuitenkin, miten yleensä ihmiset reagoivat työhaastattelun jälkeen jos eivät pääse töihin? ”Minulla ei varmaan ollut tarpeeksi työkokemusta tai koulutusta”, no sinänsä järkevää, mutta kun minun pääni sisältö pukkaa: ”Miksi muka ei ollut tarpeeksi työkokemusta tai koulutusta?”, Ei kukaan järkevä työnantaja voi hylätä hakijaa jolla on suuri halu päästä töihin?”, ”Oliko sillä partahepulla jotain minua vastaan?” , ”Eikö sitä napannut katsella tätä naamaa joka päivä?”. Sekä lisää mielenkiintoista sisältöä, kadehdin niitä ihmisiä, ketä ei kiinnosta tällaiset tilanteet. Toisaalta, jos pääsen töihin, pääni tulostaa vain lapun, jossa lukee yhtä rikkaasti ilmaistuna, kuten vanhempieni tekstiviesti: ”Ok” ja alkaa miettiä, miksen ole paremmassa paikassa töissä.

Toisaalta olen kuten vanhempani, eli haluan sitä mitä hekin haluavat, menestyä. Isäni Henry on kiertänyt 35-vuotisella urallaan lähes kaikki tämän pienehkön kotipaikkakuntamme parhaimmat viranomaispaikat ja luonnollisesti vetää niistä kaikista eläkettä 11-vuoden päästä, siihen asti hän on saarnannut minulle rahan katoavaisuudesta ja kuinka sitä pitää käyttää, eli 23-vuoden kokemuksella ilmeisesti jokailtaiseen viini-hetkeen. Äitini Laura taas on yksityislääkäri ja tottunut saamaan mitä haluaa, se kyllä näkyy ulospäin, mm uusina vaatteina, ja meikkeinä, joista hän ei ole yhtäkään itse maksanut. No ei heissä oikeastaan mitään niin pahaa ole, kunhan nyt rakastan antaa tiukkasanaista arviota näistä ihmisistä, jotka ovat sietäneet minua jo päälle kaksi vuosikymmentä. Parasta kaikessa on, että muutaman vuoden nuorempi sisareni, krhm ”teini” Minna vertaa itseään usein minuun, vaikkei tätä ikinä myönnä, vaan jatkaa perus ilmeensä harjoittamista.

Jostain syystä törmään siihen asiaan usein, että useimmat ihmiset joita tunnen, eivät ole minulle erityisemmin läheisiä. Näitä ihmisiä löytyy sadoista eteenpäin, mutta läheisiä heistä on alle prosentti. Outo tässä tekee sen vielä, että parhaimmat ystäväni ovat naispuolisia, he ymmärtävät minua paremmin, kuin yksikään toinen mies. Tästäkin tuloksesta voidaan syyttää pelkästään tuurihaukkaa, minulla itselläni ei ole käsitystä miksi näin on. En pidä itseäni edes naistenmiehenä, tai muuna vastaavana erityishenkilönä, luulen jopa, että monet miehet eivät tule toimeen kanssani. Silti, en omista sitä naisystävää, vaikka kiinnostusta tämän henkilön löytämistä kohtana olisi. Ehkä naishenkilö kykenisi palauttamana minut tavallisten pullien joukkoon, ettei tarvitsisi joka päivä herätä tunteeseen, että on omistaa niin kieroutuneen mielensisällön, että Freud muuttaisi teorioitaan sen perusteella ihmisluonnosta.

---

Henkilöhahmon keksimisessä oli oma ongelmansa, toisaalta teki mieli tehdä angstinen ja huonoon tilanteeseen joutunut hahmo ehkä aggressiivinen, toisaalta taas halusin tehdä vastaavan naisnäkökulmasta. Mietin myös vaihtoehtoa että olisin vääntänyt omaa persoonaani vähän pidemmälle ja siitä sitten ideaa maailmalle, mutta päädyin kuitenkin itsestään liian kriittisesti itsestään ajattelevana hahmoon, joka vaatii itseltään liikaa vanhempiensa takia, koska en tiedä miten näitä hahmoja olisi voinut käyttää muissa tarinoissa. Kaipa siinäkin jotain samaa piirrettä voi olla itseni kanssa.